Verhoulun historiaa

1.

Verhoilu kehittyi, kun kuninkaat ja ylhäisö halusivat pehmustaa istuimia ja verhoilla asuinhuoneiden seiniä. Hautakuvien mukaan jo muinaisen Egyptin faaraoilla oli verhoiltuja tuoleja, mutta vasta Rooman valtakunnan ajoilta löytyy viitteitä verhoilijoista. Roomalaisille tämän ammatinharjoittaja oli culsitarius eli pieluksen tekijä.

Vasta 1400-luvulta lähtien on tietoa verhoilijan työstä. Hyvin monipuolisen ammatin työt jakautuvat monen ammattikunnan kesken. Verhoilijan ammatti oli jo tuolloin lähellä satulasepän sekä (matka)arkun-, vyön-, valjaiden- ja tuolintekijän ammatteja.

Tavallisen kansalaisen oli kuitenkin mahdollista päästä osalliseksi verhoilutyön tuloksia varsin myöhään, koska materiaalit olivat niin kalliita. 1400-luvulta lähtien alettiin käyttämään yhä enemmän tekstiilejä huoneiden sisustukseen. Tyylikausien mukana alkoi myös muuttua huonekalut ja koko sisustus. Verhoilun kehityksen johtavia maita olivat Ranska ja Italia. Euroopassa voidaan havaita kaksi ammatin muotoutumisen kehityslinjaa: sisustusverhoilu ja huonekaluverhoilu.

Sisustusverhoilu

Renessanssin aika:

Ensimmäiset verhoilijat kehittyivät 1300-1500-luvuilla, aluksi heitä kutsuttiin tapetoijiksi. Renessanssin aikana tapetoijat alkoivat tapetoimaan aatelin linnamaisten asuntojen kolkkoja ja kylmiä seiniä, seiniä alettiin peittämään irrallisilla seinäkudoksilla, joita kutsuttiin tapiseriaksi. Tällöin syntyi oma ammattikunta, joka kutoi tekstiilit ja kiinnitti ne seinille.

Barokin aika:

Les Gobelins nimeä kantava gobeliinikangas.

1600- ja 1700-luvuilla sisustusverhoilu kehittyi Ranskassa merkittäväksi ammatiksi. Useat tekstiilikutomot laajenivat tehtaiksi. Eräs tällaisista oli Les Gobelins, jonka nimeä kantaa kallisarvoiset gobeliinikankaat. Taidokas työ näkyi Barokin aikaisissa makuuhuoneiden verhoiluissa. Seinien lisäksi peitettiin myös ikkunanpielet, oviaukot sekä sängyt ja sänkyjen kattorakennelmat. Irralliset seinätapetit olivat käytännöllisiä, sillä ne sai vaihdettua helposti vuodenaikojen ja erilaisten tilaisuuksien mukaan. Tämä osa verhoilua kehittyi tekstiilitaiteilijoiden alueeksi, ja heidän suunnitelmiaan alettiin julkaista aikakauslehdissä 1770-luvun jälkeen. 1700-luvulta lähtien sisustusverhoilijoiden ammattiin sisältyi myös paperitapettien kiinnittäminen seinille, mutta jo 1800-luvun alussa työ siirtyi vähitellen ammattimaalareille.

Huonekaluverhoilu

1400-luvulta lähtien puuseppien/tuolintekijöiden ja satulaseppien ammateista huonekaluverhoilu muotoutui omaksi ammattikunnakseen. Aluksi tuolintekijä valmisti tuolin lisäksi istuimien pehmusteeksi tarkoitetut irtotyynyt. 

Renessanssin aika:

Renessanssin aikana yleistyi kiinteä verhoilu nahkapäällisineen. 1600-luvun lopulle asti nahka oli suosittu päällysmateriaalina. Tästä johtuen satulaseppien merkitys huonekaluverhoilijoina oli huomattava. Heillä oli nahankäsittelytaito, joka puuttui sisustusverhoilijoilta. Nykyäänkin verhoilussa käytetään samoja työkaluja, joita satulasepät käyttivät aikoinaan.

Rokokoon aika:

1700-luvulle asti puusepät valmistivat tuolit alusta loppuun, mutta rokokoon aikana tapahtui merkittävä muutos. Tuolloin istuinosa valmistettiin irtonaiseksi, jolloin huonekalujen valmistusta pystyttiin rationalisoimaan. Puuseppä valmisti tuolin rungon ja istuinkehän, minkä jälkeen toppari pehmusti ja päällysti istuimen. Kun tekstiilit yleistyivät istuinhuonekalujen päällisinä, tuolintekijän opissa ollut kisälli saattoi erikoistua verhoilutyöhön.

Verhoilutyötä tekivät 1800-luvulla lähinnä neljän ammattikunnan edustajat: sisustusverhoilua harjoittivat maalarit ja jonkin verran myös topparit eli huonekaluverhoilijat, ja huonekaluja taas verhoilivat topparit, satulasepät ja puusepät.

Pohjoismaissa verhoilu on kehittynyt eri tavalla kuin Keski-Euroopassa, koska täällä ei ollut yhtä rikkaita aatelissukuja ja mahtavia kuninkaan hoveja. Tanskaa lukuun ottamatta sisustusverhoilu ei ollut kovin merkittävä, sillä ulkomainen tuonti kattoi tarpeen lähes kokonaan. Verhoilijat olivat järjestäytyneet yleisten kiltajärjestelmien mukaan kuten muutkin käsityöläiset Euroopassa. Näin verhoilijankin ammatti oli jakautunut oppipoika-, kisälli- mestarivaiheeseen. Kahteen viimeksi mainittuun tuli antaa ammattinäyte.